Pieniä säätöjä

Olen parin viime viikon aikana tehnyt kaikenlaista pientä käsitöihin liittyvää, mutta en vain ole osannut pitää niitä tarpeeksi suurina asioina, jotta niille kannattaisi uhrata blogimerkintää. Uusi koti näyttää vaativan jotain pientä säätämistä liki päivittäin. Ja niinpä sitten, hupsis, onkin kulunut melkein kolme viikkoa edellisestä merkinnästä.


Elokuun alun värttinöinnistä innostuneena ajattelin aloittaa kunnianhimoisen projektin, eli kehrätä värttinällä tarpeeksi villaa neulakinnaslapasia varten. En tiedä, onko projektilla mitään mahdollisuutta onnistua, mutta päämäärä on hyvä pitää korkealla. Yhtenä kauniina iltana istuskelin nurmella karstaamassa, mutta parin tunnin karstaamisen jälkeen korin pohjalla on vain pieni kasa hahtuvaa. Pitää kuitenkin yrittää saada karstattua mahdollisimman paljon ennen kuin ilmat kylmenevät, kori täyteen ainakin. Karstatessa villoista nimittäin irtoaa roskaa, joka ei ulkona haittaa, mutta sisällä aiheuttaisi hirveän siivon. Eikä se lampaanhaju olohuoneessakaan tietenkään mikään eteerinen sisustuselementti ole.


Tänään sain vihdoin ja viimein valmiiksi keittiön verhot, joita olen näperrellyt pienesti useampana iltana. Yhtenä iltana leikkelin kankaita, toisena siksakkasin reunoja ja silitin ja nyt sitten vihdoin sain verhot ikkunaanlaittokuntoon. Vanhasta verhosta tuli paneeliverhot, ja pieni kaitale kangasta jäikin. Siitä tulisi kiva pöytäliina, jos vain löytäisin samanoloista kangasta reunoille, sillä pelkkä kaitale on liian kapea. Harmittavaa kyllä, paikallisista kangaskaupoista, niistä kolmesta jossa olen käynyt, ei moista löydy.

Kävin myös kuolailemassa erilaisia asioita käsityöliikkeissä. Sorruin yhteen kerään liilansävyistä sukkalankaa, sillä jeskamandeera, minähän tarvitsen uudet villasukat talveksi. Olen kuitenkin ylpeä siitä, etten sortunut mihinkään muuhun, vaikka huovutusvillat ja samettinauhat olivatkin kovin houkuttelevia. Haluaisin tehdä samettinauhoista sellaisen korinpohjapujotellun sohvatyynyn, mutta pitäisi tehdä aika paljon keskeneräisiä projekteja alta pois, ennen kuin voisi itselleen moisen ilon suoda.

Värttinä käteen!

Eilen tein jotain, mitä en ole tehnyt vuosiin.

Kehräsin värttinällä.


Laskelmieni mukaan neljä vuotta sitten kesällä hankimme keskiaikaharrastajien porukalla viisi värttinää ja karstat. Villaa löytyi sieltä täältä: yksi vuosikymmenen vanha jämäsäkillinen jonkun vintiltä, toinen säkillinen maatalousoppilaitoksesta ja jopa muovikassillinen valmiiksi koneella karstattua villaa. Kehräsimme yhdessä kertaalleen, ja sen jälkeen joku on saattanut käyttää värttinää ja villaa jonkun kerran.

Nyt sitten vihdoin saimme aikaiseksi kokoontua jälleen. Puiston aurinkoisella nurmella karstasimme ja kehräsimme. Tai siis: yritimme kehrätä. On jännää, kuinka sormet muistavat jotakin, vaikkei pää muista. Hämärästi muistin, että joku kehrääjänsolmu pitää tehdä jonnekin, mutta en keksinyt minne ja miten, ennen kuin annoin käsieni tehdä sen. Ja vaikken ole kehrännyt montaakaan vyyhtiä (jos edes yhtä), käsi silti muisti, miten hahtuvaa pidetään ja vedetään.

Harmi vain, että karstoja oli vain yhdet. Ennen vanhaanhan karstattiin kaikki villat kerralla, ja niitä sitten kehrättiin läpi koko talven. Nyt karstasimme lähinnä hahtuvan kerrallaan, ja sen takia kehrääminen keskeytyi tavan takaa. Koneellisesti karstattu villa auttoi hiukan, joten kehräämistä pääsi jatkamaan ja kokeilemaan, mutta näppituntumalta sanottuna itse karstattua, rasvaista villaa oli helpompi kehrätä kuin sitä puhdistettua. Konekarstattu villa oli kai tarkoitettu lähinnä huovutukseen, eikä siitä saanut yhtä tiukkaa kierrettä kuin rasvaisesta villasta.

Kuvassa näkyy parin tunnin työ, värttinän juuressa oleva naurettava pieni nypylä. Muut kerät ovat vanhoja, olisiko tuo kaikkein paksulankaisin ensimmäinen kehräysyritykseni. Oma saamattomuus harmittaa - jos kehräisi useammin kuin kerran neljässä vuodessa, kehruukäsiala saattaisi kehittyä ja valmiista langoista saattaisi saada jo jotain aikaan. Paksummasta langasta voisi tehdä vaikka neulakinnastekniikalla jotain.