Värttinä käteen!

Eilen tein jotain, mitä en ole tehnyt vuosiin.

Kehräsin värttinällä.


Laskelmieni mukaan neljä vuotta sitten kesällä hankimme keskiaikaharrastajien porukalla viisi värttinää ja karstat. Villaa löytyi sieltä täältä: yksi vuosikymmenen vanha jämäsäkillinen jonkun vintiltä, toinen säkillinen maatalousoppilaitoksesta ja jopa muovikassillinen valmiiksi koneella karstattua villaa. Kehräsimme yhdessä kertaalleen, ja sen jälkeen joku on saattanut käyttää värttinää ja villaa jonkun kerran.

Nyt sitten vihdoin saimme aikaiseksi kokoontua jälleen. Puiston aurinkoisella nurmella karstasimme ja kehräsimme. Tai siis: yritimme kehrätä. On jännää, kuinka sormet muistavat jotakin, vaikkei pää muista. Hämärästi muistin, että joku kehrääjänsolmu pitää tehdä jonnekin, mutta en keksinyt minne ja miten, ennen kuin annoin käsieni tehdä sen. Ja vaikken ole kehrännyt montaakaan vyyhtiä (jos edes yhtä), käsi silti muisti, miten hahtuvaa pidetään ja vedetään.

Harmi vain, että karstoja oli vain yhdet. Ennen vanhaanhan karstattiin kaikki villat kerralla, ja niitä sitten kehrättiin läpi koko talven. Nyt karstasimme lähinnä hahtuvan kerrallaan, ja sen takia kehrääminen keskeytyi tavan takaa. Koneellisesti karstattu villa auttoi hiukan, joten kehräämistä pääsi jatkamaan ja kokeilemaan, mutta näppituntumalta sanottuna itse karstattua, rasvaista villaa oli helpompi kehrätä kuin sitä puhdistettua. Konekarstattu villa oli kai tarkoitettu lähinnä huovutukseen, eikä siitä saanut yhtä tiukkaa kierrettä kuin rasvaisesta villasta.

Kuvassa näkyy parin tunnin työ, värttinän juuressa oleva naurettava pieni nypylä. Muut kerät ovat vanhoja, olisiko tuo kaikkein paksulankaisin ensimmäinen kehräysyritykseni. Oma saamattomuus harmittaa - jos kehräisi useammin kuin kerran neljässä vuodessa, kehruukäsiala saattaisi kehittyä ja valmiista langoista saattaisi saada jo jotain aikaan. Paksummasta langasta voisi tehdä vaikka neulakinnastekniikalla jotain.