Pöksyt pöksyt

Sain valmiiksi toiset vauvan hahtuvapöksyt. Hahtuvaa siis jäi kylliksi pipostani, jotta siitä sai pöksyt - ja varmaan toisetkin. Tein kaventaessani fiban. Ruskovillan ohjeessa nimittäin lukee, että "Kavenna molemmin puolin aina puikon alussa seuraavasti: 3 silmukkaa, 1 silmukka kolme kertaa. Puikkojen molemmilta reunoilta on näin kavennettu yhteensä 6 silmukkaa". No, tulkitsin sen niin, että silmukoita täytyy kaventaa yhteensä kuusi, vaikka yhteensähän niitä pitäisi tietysti kaventaa kaksitoista.


Huomasin fiban vasta ihan kutomisen loppuvaiheessa, kun rupesin miettimään, että miksi tämä kappale ei ole yhtään samanmallinen kuin niissä ekoissa kutomissani pöksyissä. Omituista, että tein fiban nyt, enkä ekalla kerralla - niitä ekoja tehdessäni tulkitsin ohjetta ihan oikein.


En viitsinyt ruveta purkamaan, vaan tein pöksyt siinä vaiheessa loppuun asti. Lahkeen aukko oli tietysti liian pieni, joten jätin ompelematta sauman ihan alas asti, jotta lahkeelle jäi tarpeeksi tilaa. Siten fiban aiheuttama muutos on lähinnä se, että pöksyjen vyötärö ei ole niin korkea kuin pitäisi. Toivottavasti ne nyt kumminkin mahtuvat vaippojen päälle. Pöksyjen saumoista tuli rumat, joten peitin ne punaisella ketjusilmukkakirjailuilla.


Lahkeitten kanssakin tuli pienoinen ongelma. Päätin tehdä pitkät lahkeet, ja jatkoin vain kutomista yli sen, mikä Ruskovillan ohjeessa lahkeiden pituudeksi mainitaan. Jossain välissä tajusin, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten pitkät jalat vauvalla on, ja onko vauvan ruumiissa samat suhteet kuin ihmisruumiissa muuten. Ei tietenkään ole... Kudoin sitten summamutikassa pitkälti ja lopetin sitten, kun lahje näytti sopivan mittaiselta. Pitää sovituttaa noita beibillä, ja jos lahkeet ovat liian lyhyet ja vyötärö matala, niin voin sitten vaikka virkata pitsiä niihin tai jotain.


Lahkeet myös törsöttävät sivuille vähän naurettavasti. Selasin blogeja, joissa hahtuvapöksyt mainitaan, ja suurimmassa osassa pitkälahkeiset pöksyt ovat eri malliset. Voikohan noita nyt edes käyttää...


Yhdessä blogissa oli tosi kivasti koristeltu pöksyjen takamus, ja siitä sain idean laittaa noihin pöksyihin koristelun. En ole varma, miten ko. blogin pitäjä oli tehnyt ne koristelut, mutta arvasin, että neulahuovuttamalla. Jätin niistä koristeluista kysyvän kommentinkin, mutta en sitten löytänyt sitä blogia enää. Jos kyseisen blogin pitäjä joskus tänne eksyy, niin ilmoitahan itsestäsi! Olisi kiva löytää blogisi uudelleen. Ja kiitoksia koristeluideasta!

O.O

Sain kutsun Omituisten Ompelijoiden kerhoon, ja tottahan sellaiseen on mukava liittyä, varsinkin kun miellän kankaat ja neulan itselleni tutummiksi välineiksi kuin langat ja puikot tai virkkuukoukun. Kerhoon liittymisen kunniaksi esittelen jo kuukauden verran valmiina olleen projektin, jota en kuitenkaan ole saanut raportoitua, kun muut aiheet ovat vieneet voiton.


Kyseessä ovat työhuoneen verhot. Lohikäärmekangas on vanhasta kämpästä, jossa työhuoneessamme oli mustat verhot. Mustuuden syynä oli se, että halusimme työhuoneesta kunnolla pimeän, jotta siellä voisi katsella tietokoneelta leffoja ilman ikkunasta kurkkivaa valoa. Uudessa kämpässä on kuitenkin sälekaihtimet, joten verhojen tehtävänä on täällä lähinnä sisustaa. Puolisolla on harmaa työtuoli ja minulla viininpunainen, joten verhojen värit oli helppo valita niistä.


Ongelmana oli kumminkin se, että olin mitoittanut verhot sen lohikäärmekankaan mukaan, ja viininpunainen verhokangas oli liian kapeaa. Kankaassa on selkeä kuviointi, niinkuin kuvasta näkyy, ja halusin kuvioinnin kulkevan vertikaalisesti eikä horisontaalisesti. Niinpä verhoihin piti ommella ylimääräiset pidennyskappaleet. Koska kangas on ohutta, pidennyskappaleitten sauma näkyy selvästi, mikä on vähän ärsyttävää. Voin joko kuvitella, että kyseessä on tietoinen sisustusvalinta tai iloita siitä, että saumat ovat sen verran alhaalla, että ne piiloutuvat tietokoneiden monitoreiden taakse.


Joka tapauksessa verhojen väsäämiseen mittaamisineen, nuppineulottamisineen ja silittämiseen meni kokonainen sunnuntai-iltapäivä. Luulisi, että verhot sutaisee hetkessä, eihän siinä tarvitse tehdä muuta kuin ommella suoraa saumaa. Mutta niinpä vain nuppineulojen pistely ja saumojen silittäminen joka työvaiheen välissä vie yllättävän paljon aikaa.

Gargantuakin piti pipoa

Pipo on valmis ja testattu, mutta olen siihen jossain määrin tyytymätön. Asteittaiset värin vaihtumiset ja resorikuvio ovat ihastuttavat, mutta päähineestä tuli liian iso.


Halusin tehdä siitä löysän, jotta nuttura mahtuisi venyttelemättä ja tunkematta sisään, mutta sitten siitä tulikin liian löysä. Liiallista löysyyttä edesauttoi myös se, että tuo resorikuvio oli 8 silmukkaa leveä, ja pipon ympärysmitassa oli viitisen silmukkaa liikaa verrattuna mallitilkun avulla laskemaani ympärysmittaan. Arvelin, että liika löysyys olisi kuitenkin parempi kuin liika tiukkuus.


Aavistelin liiallista löysyyttä jo kutoessani, mutta ajattelin, että antaa nyt mennä eikä pureta. No, kun pistin pipon ensimmäistä kertaa päähän, niin se tuntui roikkuvan päässä ja silmillä, ihan liian suurena. Nuttura kyllä mahtui nätisti sisään, mutta pipo oli niin iso, että niska jäi paljaaksi.

Harmitti vietävästi. Tulin siihen tulokseen, että on kolme mahdollisuutta, jota kokeilla. Ensimmäisenä on pujotella pipon reunaan kuminauha tai nauha, joka kokoaa vähän sitä väljyyttä. Toisena on huovuttaa pipoa vähän, niin että se kutistuu. Kolmantena on lahjoittaa pipo isopäisemmälle. Luonnolliseti kaksi viimeistä vaihtoehtoa sulkevat toisensa pois.


Aloitin ensimmäisestä vaihtoehdosta, koska se on helposti peruutettavissa jos päädynkin jompaan kumpaan muuhun ratkaisuun. Ajattelin, että kuminauha on vähän tylsä, joten päädyin punaiseen satiininauhaan. Olisin mieluummin laittanut punaisen samettinauhan, mutta sitä ei saanut niin kapeana, että se olisi mahtunut silmukoitten välistä. En nyt oikein tiedä, onko punaisella nauhalla kiristetty pipo viehättävän tyttömäinen vain auttamattoman pöljä. Joka tapauksessa kävin se päässä julkisesti kaupassa, eikä ympärilleni kerääntynyt väkijoukkoa nauramaan ja pilkkaamaan.


En tosin vieläkään tiedä, jätänkö pipon tuollaiseksi. Koska se on harvaan hahtuvasta kudottu, niin tuuli pääsee sen läpi helposti. Pyöräillessä viima otti korviin. Onko hahtuvasta kudottua neuletta mahdollista huovuttaa "vain vähän"? Minusta tuntuu, että jos nyt heittäisin tuon pesukoneeseen, se tulisi sieltä lapasena takaisin. Miten kudotun pinnan huovuttaminen käsin onnistuu, vai onnistuuko se?

Nuppineula on ystäväsi

Viikonloppuna peräti kahden tutun taloudessa on pidetty tuparit. Ompelukoneeton kaverini ehdotti, että tehtäisiin tuparilahjoiksi saunapefletit. Hänellä nimittäin on metrikaupalla jämäkkää flanellia, armeijan jalkarättikangasta kuulemma. Minä innostuin asiasta ja sovittiin, että pefletteihin painettaisiin sopivat kuviot kangasvärillä.


Ekaa peflettiä kantatessani olin huippulaiska, enkä nuppineulottanut kanttauksia etukäteen. Kuvittelin nimittäin, että kyllä sitä nyt sormin saa kanttauksen taitettua, on onnistunut ennenkin. Onpa niin, mutta kangas on ollut paljon ohuempaa. Paksu flanelli karkaa sormien alta. Pefletin kulmista tuli karsean näköiset. Jos tuparit eivät olisi olleet samana iltana, niin olisin heittänyt koko tekeleen kuikkaan ja tehnyt uuden. Ei siinä kumminkaan ehtinyt. Ärsyttää vieläkin, vaikka tuparilahjan saaja ei ilmeisesti kiinnittänyt asiaan huomiota.


Seuraavan pefletin kanssa olin fiksumpi ja neulotin reunat. Ah ja voi, että kulmista tulikin kauniit. Siksi niitä haluan nyt tässä esitellä. Pefletteihin painettiin linux-nörtin talouteen sopivat pingviininkuvat. Design ei tosin ole minun, vaan puolisoni. Yhteislahjahan se sitten olikin, globalisaatiota pienoiskoossa: yksi taho disainaa, alihankkija toimittaa materiaalit, hikipaja tekee raskaan työn ja kuljetus hoidetaan vielä erillisen toimijan kautta.

Pipon alku

Olen näperrellyt pari iltaa koetilkkusia pipoa varten. Koetilkkuihin on mennyt varmaan saman verran aikaa kuin pipon ensimmäisen viiden sentin kutomiseen. Hahtuva on kaksinkertaista, joten ensimmäisen koetilkun kudoin kaksinkertaisena nelosen puikoilla - nelosen siksi, että ne olivat ainoat pyöröpuikkoni. Koepalasta tuli jäykkä, siitä puuttui kokonaan se hahtuvan hentous, joka minua vauvanpöksyjä kutoessa ihastutti. Yksinkertaisesta kudotussa koepalassa oli ihan sama vika. Jouduin pistämään projektin telakalle pariksi päiväksi, kunnes kerkesin kauppaan ostamaan vitosen pyöröpuikot. Niillä sitten lopulta irtosi neulepintaan se fiilis, jota halusin.


Nyt sitten olen kutonut jonkun verran pipoa. Lanka on käyttäytynyt hämmästyttävän hyvin, katkeillut paljon vähemmän kuin edellinen hahtuvankudonta. Muutenkin tämä hahtuvalanka tuntuu laadultaan jotenkin erilaiselta kuin tuo ensin kutomani, mutta en osaa paikantaa, että miksi. Ehkä kuidut ovat tiukemmin toisissaan, ja hahtuvassa on ihan hiukan kierrettä. Mikä on vähän ärsyttävää, kun on yhtä aikaa kudottava yhtä hahtuvasäiettä ja käärittävä toista kerälle. Jos kutoo jonkun aikaa ja on laiska kerimään, niin säikeet ovat äkkiä tiukalla kierteellä.


Ajattelin tehdä piposta sellaisen vähän löysän, sukkamaisen, jotta sinne mahtuu nuttura sisälle. Edellinen kutomani pipo on mukavan jämäkkä päässä, mutta jos hiukseni ovat nutturalla, niin pipo alkaa kiristää... Toivottavasti saan kutomani pipon pääteltyä mahdollisimman siististi, sillä haluaisin sen olevan myös käännettävä siten, että resorikuvio on kummallakin puolella vähän erilainen. Saa nähdä, miten leveitä noista kuvioraidoista tulee. Laitoin koepalat ja kutimen vain skanneriin, en jaksanut ruveta vätkäämään kameran kanssa. Kuvat toistavat värit melkein oikein, tummimmillaan väri on petrolinvihreä ja vaaleimmillaan lähes keltainen.